Mikon hautajaisten jälkeen olo oli yhtä turta kuin ennen hautajaisiakin. Vatsassa läpätti pelko. Mitä kaikkea hirveää elämässä voikaan tapahtua milloin vain. Mitä jos lapsille sattuu jotain? Miten kestän seuraavan menetyksen, kun vanha trauma aktivoituu?

Turvattomuuden tunteeseen ei totu. Se vainoaa joka nurkan takana ja muistuttaa olemassaolostaan kuin horroksesta heräävä kohmeasiipinen lepakko, joka hetken sätkittyään lehahtaa lentoon ja törmää kylmänä ja kosteana, siivet levällään vasten sun kasvoja.

Vietimme joulua mummolassa. Jännitti, mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin.

Suru on koko ajan läsnä, vaikka sen saa välillä vaimennettua takahuoneesta kantautuvaksi taustahälyksi. Joskus se vihloo korvia ja makaa sun päällä niin painavana peittona, ettet voi liikkua. Väistelet ansiokkaasti, mutta se kurkistaa arkisten askareiden välistä ja tahmaa kaiken alleen. Tuntuu palana kurkussa, kiristää ohimoita, potkii palleaan.

Hyvää uutta vuotta 2020!

Ainoa, mikä voi pelastaa, on aika.

Lapset reagoivat isänsä kuolemaan niin kuin hän olisi lähtenyt matkalle. Heille kuolema oli niin abstrakti käsite, ettei sitä ymmärtänyt. Anna ajatteli isin muuttaneen taivaaseen, syövän siellä iltapalaa ja pesevän hampaitaan ennen nukkumaanmenoa.

Hänellä oli isiä ihan suunnaton ikävä, ja hän peitteli ikävää usein kiukuttelemalla. Aivan kuin isi olisi jättänyt meidät. Sen hän ymmärsi melko nopeasti, että isi oli lähtenyt sellaiseen paikkaan, josta ei ole paluuta.

Yhtenä päivänä, kun kävelimme kotiin päiväkodista, huomasin kuinka kauniilta taivas näytti. Siihen asti kaikki oli ollut mustaa.

Muutto

Halusin heti muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Talo oli Mikon omistuksessa, ja hän oli hankkinut sen ex-vaimonsa kanssa. Minulle sillä ei siis ollut muuta tunnearvoa, kuin että se muistutti minua Mikosta ja kaikista niistä yhteisistä vuosista, jotka olimme saman katon alla eläneet.

Isla muuttolaatikossa.

Tein myös aika nopeasti päätöksen, etten palaa töihin, vaan haluan jatkaa äitiysloman jälkeen kotona olemista hoitovapaan muodossa, kuten olin alunperinkin suunnitellut. Elämä yksin kahden pienen lapsen kanssa oli niin raskasta, että jo pelkästään kuolinpesän asioiden hoitamisessa oli haasteita.

Niinpä etsin meille netistä mahdollisimman ihanan vuokrakodin, jossa voisi toipua rauhassa ja viettää aikaa lasten kanssa. En kuitenkaan aavistanut, että tulisi korona, joka sulkisi meidät kirjaimellisesti neljän seinän sisälle.

Uusi koti sijaitsi 13. kerroksessa, ja sieltä aukesi upeat näkymät Helsingin ylle. Kirkkaalla säällä meren yli aina Tallinnaan saakka.

Millaista uudessa kodissa oli asua, ja miten korona-aika meihin vaikutti? Entä millaisia haasteita kohtasin käytännön asioiden hoitamisen kanssa?

Tästä kaikesta aion kertoa tässä blogissa. Kiitos, jos jäät seuraamaan <3 

Voit seurata myös tämän hetkistä arkeamme Instagramissa tililtä hanna_ristimaki.

 

Minusta:

Mä olen Hanna, alle nelikymppinen digituottaja ja kahden pienen tytön äiti Pirkanmaalta. Tässä blogissa kerron siitä, kuinka kahden vuoden takainen, kohtalokas yö muutti minun ja lasteni elämän täysin.