Puolison kuoleman jälkeen uusi elämäntilanne voi olla haastava, varsinkin jos on pieniä lapsia. Minun lapseni olivat puoli- ja kolmevuotiaita, kun heidän isänsä kuoli. Surun ja järkytyksen lisäksi oli siis täysi työ selvitä yksin ihan perusarjesta.

Neuvolasta ohjattiin ottamaan yhteyttä perheneuvolaan, josta saimme oman sosiaalityöntekijän ja psykologin. Heidän kanssaan kävin purkamassa mieltäni, ja etenkin huolta omasta jaksamisestani. 

Oli lohduttavaa, kun joku kuunteli, vaikka se ei surua ja tuskaa poistanutkaan.

Kesti pitkään ennen kuin vaihdoin vihkisormuksen vasemmasta nimettömästä oikeaan. Tuntui, että se oli todella symbolinen juttu.

Saimme kaupungilta heti kotiapua, joka tosin oli aluksi hieman epämääräistä, kun työntekijät vaihtuivat lennossa. Puolivuotias vauva ei vielä ollut tottunut ulkopuolisiin hoitajiin, eikä isän kuoleman jälkeen oikein miehiinkään, ja yhtäkkiä ovellamme seisoi tumma ulkomaalainen mies, joka ei juuri puhunut suomea.

Vauva oli vaan pakko jättää vieraan ihmisen hoiviin, jotta sain hoidettua kaikki asiat. Itä-Helsinkiin vuokralle muutettuamme tilanne parani sen verran, että samat kaksi henkilöä vuorotteli meillä hoitajina, ja vain poissaolojen sattuessa sijainen tuli paikalle.

Tytöt leikkivät uudessa olohuoneessa keväällä 2020.

Vuoden 2020 meillä kävi kotiapu noin kaksi kertaa viikossa, maanantai-iltapäivisin ja keskiviikkoaamuisin. Nimestään huolimatta kotiapu ei auta kotitöissä, vaan hoitaa ainoastaan lapsia. Käytännössä he siis veivät vauvaa leikkipuistoon ja muskariin, ja minä sain sillä välin hoideltua kuolinpesän asioita. Ehkä tehtyä hieman kotitöitä ja käytyä kaupassa. Myöhemmin kävin jopa vesijuoksemassa tai kampaajalla, kun akuutteja hoidettavia asioita ei ollut enää niin paljon.

Minulle oli heti aluksi selvää, että haluaisin tukiperheen, jossa tytöt voisivat säännöllisesti vierailla, vaikka viikonlopun verran kuukaudessa. Sen lisäksi, että tarvitsin omaa aikaa, tytöt tarvitsivat miehistä energiaa elämäänsä.

Perheneuvolassa kuitenkin selvisi, että tukiperheen tarpeessa olevia lapsia on niin paljon, ettei meitä kelpuutettu edes jonoon. Minun olisi pitänyt olla lastensuojelun asiakas, mutta koska minulla ei ollut päihdeongelmaa ja lapset olivat hyvin hoidettuja, olin viranomaisten silmissä kaikin puolin "toimintakykyinen" huoltaja. 

Monilla lapsilla ei kuulemma ole yhtään ainoaa toimintakykyistä aikuista lähipiirissään.

Tukiperheneuvottelussa Maunulan perheneuvolalla syksyllä 2020.

Yritin vedota ns. ennalta ehkäisevään avuntarpeeseen, mutta tosiasia oli myös se, että Isla oli niin pieni, ettei moni tukiperhe vielä ottaisi vaippaikäistä hoitaakseen. Päätös oli, että voisimme hakea palveluseteleitä lastenhoitoon, mutta tukiperhejonoon emme pääsisi.

Lisäksi pyysin perheneuvolasta apua viisivuotiaan kiukutteluun, sillä tuntui, että suru oli hänelle aivan liian suuri pala käsiteltäväksi. Hän oli elänyt isin kanssa symbioosissa loppuraskaudestani saakka, sillä tiesin kuinka paljon vauva sitoo minua, ja halusin tietoisesti tehdä pesäeroa taaperoon, jotta arki toimisi paremmin uuden perheenjäsenen kanssa.

Nyt tämä kostautui ja teki lapsen olon entistä pahemmaksi.

En olisi itse jaksanut yksin ottaa vastuuta surun käsittelystä, mutta viranomaiset olivat sitä mieltä, ettei niin pieni lapsi (silloin neljävuotias) hyödy muun kuin oman äidin ja päiväkodin avusta. Minua kehotettiin ostamaan surua käsittelevä kirja, jota voin sitten käydä läpi yhdessä lapsen kanssa.

Perhepotretti uudessa kokoonpanossa. Kyllä, minä olen siellä alla!

Etsin netistä lapsiperheille tarkoitettuja suruleirejä, mutta nekin olivat kutistuneet yhteen, itsemurhan tehneiden omaisille tarkoitettuun leiriin. 

- Pandemiatilanne on aiheuttanut muutoksia intensiiviryhmiemme toteutumiseen, Suomen Mielenterveys ry:n tiimipäällikkö vastasi pahoitellen lähettämääni sähköpostiin.

Puolitoista vuotta myöhemmin pääsimme muiden leskiperheiden kanssa tuetulle lomalle Kangasalle, mutta siitä lisää tuonnempana, kun kerron uudesta elämästämme Pirkanmaalla.

Voimaa vertaisuudesta

Minulle vinkattiin Facebookin Nuoret Lesket -ryhmästä heti Mikon kuoleman jälkeen. Sain sieltä paljon vertaistukea, ja aloin päivittää myös Instagram-tililleni (@hanna_ristimaki) selviytymisaiheista sisältöä, jonka kautta sain vertaisiani seuraajia, ja täten myös konkreettista, reaaliaikaista tukea arjen haasteisiin.

Tämä on ehdottomasti ollut tärkein voimavara selviytymisessäni. Annoin myös lehtihaastatteluja ja vierailin eräässä podcastissa, sillä asiasta puhuminen - ja vaikka nyt tämän blogin kirjoittaminen - on minulle parhainta terapiaa. 

Liityin myös Suomen Nuoret Lesket ry:hyn, mutta Koronan vuoksi sen toiminta oli vuonna 2020 melko minimaalista. Tapaamisia järjestettiin kyllä netin kautta, mutta kahden pienen lapsen kanssa niihin(kin) osallistuminen oli melko mahdotonta.

Suomen Nuoret Lesket ry:n postia.

Läheisessä leikkipuistossa bongasin mainoksen yksinhuoltajatapaamisista, joissa kävimme kerran, ennen kuin ne peruttiin Koronan vuoksi. Tapaaminen oli kiva ja intiimi, vaikka siellä ei muita leskiä ollutkaan. Lapset tykkäsivät leikkiä toistensa kanssa.

Yksinhuoltajatapaamisten mainos Iso-Antin leikkipuistossa Itäkeskuksessa helmikuussa 2020.

Syksyllä 2020 aloimme käydä lapsellisten leskien tapaamisissa Herttoniemessä. Siellä sain ensimmäistä kertaa jutella livenä muiden leskien kanssa, ja lastenhoitokin oli järjestetty. Kävimme tapaamisissa siihen asti, kun muutimme pois Helsingistä.

Harmi vain, että vastaavissa Tampereen seudun tapaamisissa lastenhoidon ikäraja on kolme vuotta.


Minusta:

Mä olen Hanna, alle nelikymppinen digituottaja ja kahden pienen tytön äiti Pirkanmaalta. Tässä blogissa kerron siitä, kuinka kahden vuoden takainen, kohtalokas yö muutti minun ja lasteni elämän täysin.