Ennen Mikon kuolemaa olin ollut useissa hautajaisissa. Olin menettänyt isovanhempieni lisäksi muitakin sukulaisia, ja myös paras ystäväni opiskeluajoilta oli kuollut, vaikka minua ei hänen hautajaisiinsa kutsuttukaan, kun emme viimeisinä vuosina olleet enää juurikaan tekemisissä.

Tiesin, millaista on, kun läheisen ihmisen menettää, mutta en sitä, millaista on, kun menettää puolisonsa. Sen extrakäsiparin, joka vie uhmaikäisen lapsen aamulla päiväkotiin. Käy ruokakaupassa töiden jälkeen ja maksaa laskut. Korjaa kylpyhuoneen vuotavan hanan ja halaa pitkään, kun olet selviytynyt yksin päivästä huutavan vauvan kanssa. 

Anna isin olkapäillä viimeisellä yhteisellä lomamatkalla Kanarialla kevättalvella 2019.

Sen lapselle rakkaimman sylin, jonne kiivetä, kun lyö päänsä pöydän kulmaan, tai ei pääse äidin kanssa yhteisymmärrykseen siitä, kuinka monta haarukallista vielä pitää syödä, jotta saa nousta ruokapöydästä.

Sen peruskallion, jonka kanssa haaveilet seuraavasta ravintolaillasta ja etelänlomasta. Riitelet siitä, kuinka paljon töissä pitää arki-iltaisin edustaa.

Koronan varjossa

Mikon vanhemmat lapset muuttivat meiltä kokonaan biologisen äitinsä luo heti isänsä kuoleman jälkeen. Yhtäkkiä meidän perhe kutistui kuudesta henkilöstä kolmeen. Oli selvää, että halusin muuttaa kerrostaloon. Vanhassa kodissa oli liikaa hommaa: lumitöitä, siivottavaa, rempattavaa - ja ennen kaikkea muistoja.

Muutimme uuteen kotiin helmikuussa 2020.

Uusi koti oli ihana. Suuret ikkunat Helsingin ylle, parhaat mahdolliset palvelut ja liikenneyhteydet, puisto vieressä ja meri kävelymatkan päässä. Tuntui kuin olisimme muuttaneet hotelliin johonkin ulkomaille.

Mikolla ei ollut kunnollista henkivakuutusta, mutta laitoin työpaikan ryhmähenkivakuutuksesta saamani rahat vuokraan. Olin sitä mieltä, ettei tässä elämäntilanteessa kannattanut panostaa tulevaisuuteen, vaan omaan mielenterveyteen.

Tiesin, että Anna joutuu vaihtamaan päiväkotia, mutta kuljetin häntä aluksi vanhaan tarhaan, kunnes koronatilanteen pahennuttua päätin hoitaa molemmat tytöt kotona. 

Keväällä 2020 olimme yli kaksi kuukautta omaehtoisessa karanteenissa kotona, sillä pelkäsin hysteerisesti, että itse sairastun. Kuka sitten hoitaisi lapsia?

Karanteenilaiset Anna ja Isla pääsiäisenä 2020.

Vaikka asunto oli täydellinen, arki kahden pienen lapsen kanssa neljän seinän sisällä oli melkoinen työleiri: päivässä piti valmistaa päiväunien, maidon lämmitysten, leikkien, kylvetysten ja vaipanvaihtojen ohessa viisi ateriaa. Tehdä kaikki kotityöt vaikka silmät selässä.

Avauduin tuskastani Instagramissa.

"Toisella on vuoden kestänyt uhma ja toisella - juuri kävelemään oppineella - ei minkäänlaista suojeluvaistoa. Puree vaan ja syö kaikki pienet esineet, jotka sisko kätköistään yhä uudelleen kaivaa. Illalla oot niin väsynyt, ettet jaksa edes telkkaria katsoa. Tai surra menetettyä puolisoa, sitä ettet pääse psykologille, perheneuvolaan tai vertaistukiryhmiin. Tai edes kaupungille, nähdä ystäviä tai sukulaisia. Näiden riiviöiden kanssa jopa puhelimessa puhuminen on haastavaa."

Pelätä kyllä ehdin. Koronaa ja omaa riittämättömyyttä. Sitä, että lapset traumatisoituvat surusta ja huonosta äidistä.

Tytöt kukkameressä huhtikuussa 2020.

Miten lopulta selvisimme pahimmasta korona-ajasta? Entä mitä tapahtui, kun marssin perheneuvolaan hakemaan apua?

Tästä kaikesta aion kertoa tässä blogissa. Kiitos, jos jäät seuraamaan <3 

Voit seurata myös tämän hetkistä arkeamme Instagramissa tililtä hanna_ristimaki.

 

Minusta:

Mä olen Hanna, alle nelikymppinen digituottaja ja kahden pienen tytön äiti Pirkanmaalta. Tässä blogissa kerron siitä, kuinka kahden vuoden takainen, kohtalokas yö muutti minun ja lasteni elämän täysin.