Marraskuu 2019

Kun joku läheinen yhtäkkiä kuolee, tapaturmaisesti ja odottamatta, aika pysähtyy. Se aika, joka hänen kanssaan oli, on loppu. Tunteet ovat ristiriitaiset, sillä samaan aikaan, kun jonkun todellisuus päättyy, muu elämä jatkuu. Maapallo pyörii, Linnunrata kiitää avaruudessa.

Anna ja Isla marraskuussa 2019.

Ensimmäiset viikot Mikon kuoleman jälkeen hoidin asioita sydän hakaten ja pala kurkussa. Kriisityöntekijät tulivat meille heti poliisien jälkeen, kuuntelivat ja tarjosivat apuaan. Ystävät, sukulaiset ja kymmenet Facebook-kaverit tarjosivat apuaan. Mutta loppupeleissä olin yksin vauvan ja taaperon kanssa. Miten mä nyt olisin lähes vieraita ihmisiä ottanut mukaan siihen sirkukseen?

Olen verrannut perusturvallisuudentunteen katoamista sodan syttymiseen. Sillä sekunnilla, kun kuulin Mikon kuolleen, alkoi minun oma henkilökohtainen selviytymistaisteluni.

Kotiimme tulvi osanottoviestejä ja kukkalähetyksiä.

Mun maailma oli pysähtynyt, mutta lasten kanssa piti tehdä aamupalaa, päivällistä, vaihtaa vaippoja, mennä päiväkotiin, muskariin, vauvauintiin ja tanssitunnille - niin kuin kaikki olisi kuten ennenkin. Imuroida ja maksaa laskuja. Hoitaa kaikki kuolinpesän asiat. 

Paitsi että mikään ei ollut niin kuin ennen. Mikkoa ei enää ollut.

Muistan, miten työnsin lastenvaunuja marraskuisena pakkasaamuna Malmin asemalla. Aurinko paistoi kirkkaasti ja maailma tuntui epätodelliselta. Mietin, kuinka ihmisen tajunta voi yhtäkkiä päättyä. Kun ajatus lakkaa, yhtäkkiä ihmisestä on jäljellä vain kuoret. Mihin sielu menee?

Anna teki päiväkodissa isänpäiväkortin...

Arki yksin pienen kahden lapsen kanssa oli niin rankkaa, ettei minulla ollut aikaa velloa surussa. Psykologi kehottikin minua ajattelemaan tulevaisuutta "vuoden kestävänä työleirinä." 

- Sitten se helpottaa, hän lupasi.

...jonka sujautin Mikon arkkuun, kun kävin katsomassa ruumista Malmin kappelissa.

Ihmisen mieli on rakennettu niin, ettei se omaksu asioita liian nopeasti. Järkytys tuntuu fyysisesti koko kehossa. Myös suru vaatii aikaa. Kun on seitsemän vuotta ollut jonkun kanssa, hämärtyy, mitkä asiat ovat olleet ennen häntä. Mitä ylipäätään on ilman sitä toista. Pitää etsiä itsensäkin uudelleen. 

Hautajaiset

Aika pian suruviestin jälkeen lesken on koottava itsensä ja alkaa järjestellä käytännön asioita. Hautaustoimistossa sovitaan ruumiin kuljetuksesta kotiin, ruumiin pukemisesta, valitaan arkku, valitaan uurna, varataan kappeli ja sovitaan muistotilaisuudesta.

Mikko siunattiin haudanlepoon Malmin kappelissa 23. marraskuuta 2019.

Siinä vaiheessa mieli on niin turta, että on aivan sama, syödäänkö hautajaisissa mansikka- vai suklaakakkua, perunoita ja lihaa, vai härkä- ja lohivoileipiä.
                                                                                                                                                                                                                                                                                                Sanomalehdessä julkaistaan kuolinilmoitus, mutta miten kellään voi tällaiseen olla sanoja?

Muistotilaisuutta vietettiin Memorijuhlasalissa. Siellä kuultiin muun muassa elävää musiikkia, sillä Mikko oli musiikkimiehiä.

Mikko suhtautui kuolemaan lakonisesti, hänestä siinä ei ollut mitään draamaa, vaan ihmiset kuolevat silloin kun kuolevat, that's it. Samalla minusta tuntui, että hän jollain tapaa ajatteli itse olevansa kuolematon. Tai ei ainakaan ajatellut kuolevansa ennenaikaisesti.

Mikko oli yöllä mökillä kaatunut pimeässä ja lyönyt päänsä. Hän lähti pesemään verta vuotavaa haavaa hyiseen järveen, mutta oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa kylmää vettä päähän kaataessaan, ja kaatunut kasvot edellä rantaveteen, josta kaverit löysivät hänet lauantaiaamuna. Kuolinsyy oli hukkuminen.

Viimeinen kuva Mikon kännykässä oli kirkas tähtitaivas. Jos oikein tarkkaan katsoo, siinä näkyy Otava, joka kaiverrettiin myös Mikon hautakiveen.

Mitä tapahtui hautajaisten jälkeen? Miten lapset suhtautuivat isin poissaoloon? Minkä suuren päätöksen itse jouduin tekemään? 

Tästä kaikesta aion kertoa tässä blogissa. Kiitos, jos jäät seuraamaan <3 

Voit seurata myös tämän hetkistä arkeamme Instagramissa tililtä hanna_ristimaki.

Minusta:

Mä olen Hanna, alle nelikymppinen digituottaja ja kahden pienen tytön äiti Pirkanmaalta. Tässä blogissa kerron siitä, kuinka kahden vuoden takainen, kohtalokas yö muutti minun ja lasteni elämän täysin.